Salaperainen nainen - Wilkie Collins - ebook
Opis

William Wilkie Collins (8 January 1824 – 23 September 1889) was an English novelist, playwright, and short story writer. His best-known works are The Woman in White (1859), No Name (1862), Armadale (1866) and The Moonstone (1868). The last is considered the first modern English detective novel. Born into the family of painter William Collins in London, he lived with his family in Italy and France as a child and learned French and Italian. He worked as a clerk for a tea merchant. After his first novel, Antonina, was published in 1850, he met Charles Dickens, who became a close friend, mentor and collaborator. Some of Collins's works were first published in Dickens' journals All the Year Round and Household Words and the two collaborated on drama and fiction. Collins published his best known works in the 1860s and achieved financial stability and an international reputation. During that time he began suffering from gout. After taking opium for the pain, he developed an addiction. During the 1870s and 1880s the quality of his writing declined along with his health.

Ebooka przeczytasz w aplikacjach Legimi na:

Androidzie
iOS
czytnikach certyfikowanych
przez Legimi
Windows
10
Windows
Phone

Liczba stron: 75

Odsłuch ebooka (TTS) dostepny w abonamencie „ebooki+audiobooki bez limitu” w aplikacjach Legimi na:

Androidzie
iOS

Salaperäinen nainen

Wilkie Collins

Translated by Nulo Lehto

.

I.

"Hoi! Tallirenki hoi! Hoi!"

"Rakas ystäväni, minkätähden et soita soittokelloa?"

"Ei ketään ole pihalla. Kummallista. Huuda vielä toistamiseen!"

"Tallirenki hoi! Tallirenki hoi!"

Toinen huutoni kaikuu tyhjässä pihassa, eikä kukaan herää — huutoni ei vaikuta mitään. Minun voimani ovat lopussa, en tiedä mihin on ryhtyminen. Täällä seison minä nyt vieraan kaupungin ravintolan tyhjässä pihassa kahden hevosen kanssa, joita minun täytyy pidellä kiinni, ja lisäksi on vielä eräs nainen, josta minun myöskin on pitäminen huolta. Vielä on minun lisättävä, että toinen hevosista ontuu ja että nainen on minun vaimoni.

Te kenties kysytte, kuka minä olen.

Minulla on kyllä aikaa vastata tähän kysymykseen. Ei kuulu mitään, ei kukaan tule tervehtimään meitä. Sallikaa minun siis esitellä itseni ja vaimoni.

Minä olen Percy Fairbank — englantilainen herrasmies — neljänkymmenen vuoden vanha — ei mitään virkaa — maltillinen valtiollisissa kysymyksissä — pituudeltani keskinkertainen — valkoverinen — luonteeltani tasainen — rikas.

Vaimoni on ranskalainen. Hän oli neiti Clotilde Delarge, kun meidät ensikerran toisillemme esiteltiin hänen isänsä talossa Ranskassa. Rakastuin häneen — en tosiaan tiedä mistä syystä. Ehkäpä syy rakkauteeni oli se, ettei minulla ollut mitään tekemistä siihen aikaan. Saattaa olla, että minä sen vuoksi rakastuin häneen, koska kaikki ystäväni sanoivat minulle, että juuri hän oli se nainen, joka minun sopi naida. Mitä ulkomuotoon tulee, on minun myöntäminen, että mrs Fairbank ja minä emme ole ollenkaan toistemme näköisiä. Hän on solakka, tumma; lisäksi heikkohermoinen, helläsydäminen, romantillinen; kaikissa mielipiteissään hän menee mahdottomiin. Mitähän avuja tuollainen nainen huomasi minussa? Mitä minä hänessä? En tiedä sitä sen paremmin kuin tekään. Jollain kummallisella tavalla me sovimme toisillemme. Me olemme olleet mies ja vaimo kymmenen vuotta — ja ainoa puute on, ettei meillä ole lapsia? Minä en tunne mielipiteitänne, mutta minä pidän avioliittoani onnellisena — ylimalkaan.

Sen verran meistä. Seuraava kysymys on: kuinka olemme joutuneet ravintolan pihaan, ja minkätähden minun itse täytyy olla renkinä ja pidellä hevosia?

Enimmäkseen me asumme Ranskassa — siinä maatalossa, jossa minä ja vaimoni ensimmäisen kerran näimme toisemme. Joskus muutteeksi käymme ystäviemme luona Englannissa. Me olemme juuri sellaisella matkalla. Meidän isäntämme on minun vanha koulutoverini ja omistaa mitä kauneimman kartanon Sommersetshiressä. Me olemme saapuneet hänen Fairleigh Hall nimiseen taloonsa metsästysajan loppupuolella.

Sinä päivänä, jona minä nyt kirjoitan — päivänä, joka on määrätty merkkipäiväksi kalenterissamme — ovat koirat kokoontuneet Fairleigh Halliin. Mrs Fairbank ja minä olemme saaneet kaksi parainta hevosta ystäväni tallista. Me emme suinkaan ole ansainneet sellaista kunniaa; sillä me emme ole tottuneet metsästykseen, emmekä liioin pidä siitä lukua. Mutta toiselta puolen me mielellämme ratsastamme, ja me rakastamme raikasta kevätaamua ja ihanaa, viljavaa englantilaista maakuntaa, joka kaikkialla ympäröi meitä. Niin kauan kuin metsästys onnistuu, seuraamme me mukana. Mutta kun joku vastoinkäyminen tapahtuu — kun aika kuluu ja kärsivällisyyttä paljon kysytään, kun koirat hätäilevinä juoksevat sinne tänne ja hurjat metsästäjät ovat vihoissaan — silloin metsästys ei enää miellytä meitä. Me käännämme hevosemme eräälle polulle, jota puut mukavasti varjostavat. Me ajamme täyttä ravia pitkin polkua erääseen yhteismetsään. Me nelistämme metsän poikki ja seuraamme erään toisen tien koukerruksia. Ratsastamme muutaman pensasaidan yli, kuljemme kylän läpi ja saavumme kauniille kukkuloille. Hevoset puistelevat päitään ja pureksivat toisiansa ja ovat yhtä iloisia kuin mekin. Metsästys on jäänyt sikseen. Me olemme onnellisia kuin lapset, alamme laulaa ranskalaista laulua — kun silmänräpäyksessä ilomme loppuu. Vaimoni hevonen astuu etujaloillaan irtonaiselle kivelle ja kompastuu. Ratsastajan sukkela käsi pelastaa hevosen kaatumasta. Mutta kun hevonen taasen alkaa kävellä, tulee eräs ikävä tosiasia selville — eläimen jäsen on nyrjähtänyt, hevosen jalka on kankea.

Mikä neuvoksi? Me olemme muukalaisia autiossa seudussa. Mihin tahansa silmäilemme, emme näe ihmisasuntoa missään. Emme voi muuta kuin taluttaa hevosta ohjaksista kukkulalle ja katsoa, mitä ehkä havaitsisimme kunnaan toisella puolella. Minä vaihdan vaimoni satulan oman hevoseni selkään ja vaimoni nousee ratsaille. Hevoseni ei ole tottunut kantamaan naisia, se kaipaa miehen säärien puristusta kummallakin kyljellään; se tanssii ja potkii, hiekkaa pölyttäen. Minä seuraan perässä sopivan matkan päässä hevoseni jaloista ja talutan ontuvaa hevosta. Onkohan mitään kurjempaa olentoa maailmassa kuin ontuva hevonen? Olen nähnyt ontuvia ihmisiä ja ontuvia koiria, jotka olivat hauskoja ja iloisia olentoja — mutta en ole vielä koskaan nähnyt ontuvaa hevosta, jota ei onnettomuus kokonaan olisi runnellut.

Puolisen tuntia hevoseni tanssittaa vaimoani polulla. Minä käydä tepastelen jäljessä ja onneton hevonen kilkuttaa perässäni. Kun olemme pääsemäisillämme kukkulan huipulle, käy surkea matkamme erään Sommersetin talonpojan ohitse, joka työskentelee pellolla. Minä huudan miestä luoksemme; hän katselee minua mielipuolen tavoin astumatta askeltakaan lähemmäksi. Minä karjaisen niin kovaa kuin suinkin voin, kysyen, pitkäkö matka vielä on Fairleigh Halliin.

"Neljätoista peninkulmaa. Antakaa äyri minulle juomarahaksi."

Siinä meillä on talonpoika sellaisena kuin hän itse itsensä kuvasi!

Oikea luonne, ystäväni! Talonpojan luonne!

Mrs Fairbank ei huoli yhtä tarkoin kuin minä tutkia inhimillistä talonpoikaisluonnetta. Levoton hevonen ei suo hänelle silmänräpäyksenkään rauhaa; hänen kärsivällisyytensä on loppumaisillaan.

"Me emme voi matkustaa kauemmaksi, emme kahta peninkulmaa pitemmälle tällä tavoin", sanoo vaimoni. "Missä on lähin ravintola? Kysy tuolta lurjukselta."

Minä otan shillingin taskustani ja näyttelen sitä auringonpaisteessa. Shillingillä on kummallinen voima. Shillinki vetää kuin magneetti talonpoikaa yhä lähemmäksi. Minä ilmoitan hänelle, että me haluamme saada hevoset johonkin talliin ja vuokrata vaunut päästäksemme takaisin Fairleigh Halliin. Missähän me saamme nämä asiat ajetuiksi. Talonpoika vastaa luoden silmäyksen shillinkiin.

"Varmaankin Underbridgessä."

"Pitkäkö sinne on matka?"

Talonpoika uudistaa kysymyksen: "Pitkäkö matka Underbridgeen?" ja naurahtaa kysymykselle. "Hihii!"

"Underbridge on arvatenkin lähellä, kunhan sinne vain osaisimme.

Tahdotteko ruveta oppaaksi?"

— "Annatteko minulle juomarahaa?"

Minä nyökäytän päätäni myöntäväisesti ja näyttelen shillinkiä kädessäni. Talonpoikaisäly alkaa nyt hoksata. Mies yhtyy meidän surkeaan joukkoomme. Vaimoni on kaunis nainen, mutta talonpoika ei kertaakaan katsele häntä — ja mikä vielä kummempaa, hän ei katsele hevosianikaan. Hänen silmänsä on hänen sielunsa — ja hänen sielunsa ajattelee shillinkiä.

Me nousemme kukkulan huipulle, ja katso, tuossa toisella puolella laaksossa on matkamme määrä, Underbridgen kaupunki. Oppaamme pyysi shillinkinsä ja antoi meidän omin päimme saada ravintolasta selkoa. Minä olen luonteeltani kohtelias mies. Sanon "Hyvästi", kun erkanemme. Opas katsoo minuun, pitäen shillinkiä hampaidensa välissä tutkiakseen, onko raha oikea. "Hyvästi", vastaa hän karkealla äänellä — ja kääntää selkänsä ikäänkuin olisi loukkaantunut.

Kummallinen osoitus karttuvasta sivistyksestä! Ellen olisi nähnyt Underbridgen tornin huippua, olisin luullut eksyneemme villien ihmisten saarelle.

II.

Tultuamme kaupunkiin löydämme tuota pikaa ravintolan. Kaupungissa on yksi ainoa katu, sekin autio; saman kadun keskipalkoilla on ravintola — vanha, heikko kivirakennus. Kyltin maali on kulunut pois. Matalalla olevien ikkunain luukut ovat rakennuksen etupuolella kaikki suljettuina. Kukko ja kanat ovat ainoat elävät olennot, jotka ovat näkyvissä oven edustalla. Tämä on selvästi eräs noita vanhoja ravintoloita, joita oli siihen aikaan, kun vielä ajettiin kyydillä; nythän meillä on rautatiet kaikkialla. Me astumme avonaisen, holvatun portin läpi pihalle, mutta emme täälläkään tapaa ketään, joka tervehtisi meitä. Me lähdemme takapihalle tallia kohti; minä autan vaimoani hänen laskeutuessaan hevosen selästä — ja tässä me nyt olemme siinä tilassa, kuin kertomuksen alussa mainittiin. Ei ole soittokelloa. Ei kukaan vastaa huutoihini. Minä olen ihan auttamattomissa, hevosen suitset käsissäni. Mrs Fairbank käy pihan poikki ja tekee juuri samoin, kuin kaikilla naisilla on tapana tehdä, kun ovat vieraassa paikassa. Hän aukaisee jokaisen oven, jonka ohi hän kulkee ja kurkistelee sisälle. Minä puolestani olen hiukan huoahtanut ja aion juuri kolmannen ja samalla viimeisen kerran huutaa tallirenkiä — kun äkkiä kuulen mrs Fairbankin huutavan minua: "Percy! tule tänne!"

Hänen äänensä on kiihkeä ja levoton. Hän on aukaissut viimeisen oven pihan päässä — ja peräytynyt nähdessään oudon näyn. Minä sidon suitset suureen sinkilään seinässä ja käyn vaimoni luokse. Hän on tullut aivan kalpeaksi ja tarttuu kiivaasti käsivarteeni.

"Jumala siunatkoon!" huudahtaa hän, "katsohan!"

Minä katsahdan ja mitä minä näen? Näen pienen, likaisen tallin, jossa on kaksi pilttuuta. Toisessa seisoo hevonen syöden kaurojansa, toisessa makaa mies, nukkuen pahnoilla.

Vanha, harmaapäinen olento, onneton mies tallirengin puvussa! Hänen sisäänpainuneet ryppyiset poskensa, hänen ohut harmaa tukkansa, hänen kuiva, kellertävä ihonsa kertovat suruista ja vaivoista. Erinomaisen kolkot nähdä ovat hänen kasvonsa, joita nykii tuskallinen hermojen supistus suun toisella puolella. Minä kuulen hänen raskaasti hengittävän, kun ensin katselen häntä. Hän vapisee ja huokailee unessa. Tuo ei ole mikään suloinen näky — ja vaistomaisesti minä käännän katseeni kirkkaan auringon valaisemalle pihalle. Mutta vaimoni kääntää minut jälleen tallin ovea kohden.

"Odota?" sanoo hän. "Odota, hän ehkä tekee sen toistamiseen!"

"Mitä sitten?"

"Hän puhui unissaan, kun ensin kurkistin tänne. Hän näki hirveää unta. Hiljaa! Nyt alkaa hän taasen." Minä katselen ja kuuntelen. Mies nousee istualleen kurjalla vuoteellaan. Hän puhuu nopeasti, kiivaasti kuiskaten hampaidensa välistä:

"Herää! Herää! Murha!"

Hetkisen äänettömyys seuraa. Nukkuja liikuttaa verkalleen vasenta kättänsä, kunnes hän laskee sen kurkulleen; hän säpsähtää ja kääntelee itseään olkivuoteella, nostaa käsivartensa kurkusta ja ojentelee sitä hiljakseen. Hänen kätensä tarttuu olkiin sillä puolella, jolle hän kääntyi. Hän näkyy uneksivan, että hän pitää jotakin esinettä kädessään, jonkun aseen terää; minä näen hänen huulensa taas alkavan liikkua; minä hiivin hiljaa talliin; vaimoni seuraa minua kovasti puristaen nyrkkiänsä.

Me molemmat kumarrumme hänen ylitsensä. Hän puhuu vielä kerran unissaan — tällä kertaa on puhe hyvin epäselvä.

"Vaaleanharmaat silmät", kuulemme hänen sanovan, ja "vasen silmäluomi hiukan alaspainunut; pellavankarvainen tukka, kullankeltaiseen vivahtava — aivan oikein, äitini! kauniit valkoiset käsivarret, pieni naisen käsi, jonka sormien päät hiukan vivahtavat punaiseen — puukko — tuo kirottu puukko — ensiksi toiselle puolen, sitten toiselle — mutta sinä naisperkele, missä on puukko?"

Hän lakkaa puhumasta ja käy äkkiä levottomaksi. Me näemme hänen vääntelevän itseään oljilla. Hän hosuu ilmaa molemmilla käsillään ja hengittää raskaasti. Äkkiä aukenevat hänen silmänsä.